Äitien syyttäminen (englanniksi mother blaming) on yhteiskunnallinen ja psykologinen ilmiö, jossa lapsen haasteista, käyttäytymisongelmista tai perheen vaikeuksista asetetaan päävastuu äidille.
Ilmiö juontaa juurensa syvälle kulttuurisiin odotuksiin, joissa äidin rooli nähdään lapsen kehityksen ehdottomana ankkurina ja ensisijaisena vastuunkantajana.
Nanna Reima kysyi äskettäin Facebookissa ”Käyttäytyykö sinun aikuinen lapsesi sinua kohtaan vihamielisesti tai välinpitämättömästi?”
Hän sai välittömästi yli 1500 kyllä-vastausta. Se kertoo, ettei kyse olekaan vain sinusta, vaan ilmiöstä, joka koskettaa valtavaa määrää ihmisiä ympäri maailmaa. Ihmissuhteet ovat voimavara, mistä pitää puhua.
Miksi juuri äitejä syytetään?
Äideille asetetaan usein epärealistisia "täydellisen äitiyden" vaatimuksia, joissa heidän odotetaan uhrautuvansa ja onnistuvan kaikessa ilman virheitä.
Psykologian ja psykiatrian historiassa (kuten varhaisessa psykoanalyysissä) on pitkään etsitty syitä yksilön ongelmiin nimenomaan äitisuhteesta. Tästä tunnettuna esimerkkinä on sittemmin kumottu teoria "jääkaappiäideistä" autismin aiheuttajana. Kun lapsella on vaikeuksia, katseet kääntyvät herkemmin äitiin, kun taas isien tai muiden huoltajien rooli ja vastuu jäävät keskustelussa usein vähemmälle huomiolle.
Yhteyden katkeaminen omaan lapseen on yksi vanhemmuuden raskaimmista ja kipeimmistä kriiseistä. Se herättää usein syvää surua, syyllisyyttä, hämmennystä ja vihaa. Ne ovat voimakkaita tunteita, jotka vaikuttavat kuormittavasti ihmissuhteisiin, itsetuntoon ja arkeen.
Tämän päivän nuorten ja keski-ikäisten vanhemmat ovat eläneet maailmassa, jossa monet asiat ovat olleet eri tavalla. Tämän päivän nuorista aikuisista yhä useampi käy terapiassa, ja terapeutin sohvalla äideistä puhutaan joka päivä, lähes jokaisen käynnin yhteydessä.
Psykologinen äidinmurha on metafora aikuisen naisen sisäiselle työlle, jossa äidistä tehdään vihollisen tai idealisoidun hahmon sijaan tavallinen ihminen. Siinä aikuinen tytär lakkaa näkemästä äitinsä kaikkivoivana hoivaajana tai omana jatkeenaan ja alkaa nähdä hänet erillisenä ihmisenä, jolla on omat heikkoutensa. Prosessin aikana tarve raivata tilaa omalle itselle voi tuntua voimakkaana vihana äitiä kohtaan.
Terapiassa istuu vain yksi ihminen, tytär. Terapeutti kuuntelee ja validoi hänen kokemustaan ja tunteitaan. Kyseessä ei ole puolueeton oikeudenkäynti, jossa äiti pääsisi puolustautumaan tai selittämään omaa uupumustaan, nuoruuttaan tai omia traumojaan. Siksi näkökulma on väistämättä yksipuolinen. Äidille pitää antaa mahdollisuus kertoa oma äidin näkemys.
Lukuisissa tapauksissa äitiä ei ole kuunneltu, ja hänet on jätetty yksin häpeänsä ja tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen. Välien katkaisu on viimesijainen ja molemmille osapuolille hyvin kipeä ratkaisu.
Pohtiessani omaa tilannettani aloin puhua ja kirjoittaa aiheesta avoimesti ja huomasin, etten todellakaan ole ainoa vanhempi, joka on joutunut miettimään lapsen terapiaprosessin vaikutuksia omaan tunne-elämäänsä. Terapioissa käyntihän on lisäänynyt viime vuosien aikana räjähdysmäisesti.
Tavatessani muita saman kohtalon kokeneita äitejä löysimme toisistamme vertaistukijoita. Puhuminen helpotti ja totesimme yhdessä, että tilanteelle pitäisi voida tehdä jotakin. Olin alkanut käsitellä omaa tilannettani kirjoittamalla. Tällöin syntyi ajatus julkaista kirja syytetyiksi tulleiden äitien puolesta.
Kirjani Kuka puolustaisi äitiä ilmestyy lähiviikkoina.