Jos olet vähemmän kuin kymmenvuotias, olet niin innoissasi vanhenemisesta, että ajattelet ikääsi murtolukuina. ”Kuinka vanha olet?”  ”Olen neljä ja puoli!”  Olet neljä ja puoli ja ihan kohta viisi!  Siinä on koko jutun juoni.
    Teini-ikäisenä sinua ei pidättele enää mikään. Hypit seuraavaan mahdolliseen numeroon, tai jopa parin numeron ylitse. ”Kuinka vanha olet?” ”Ihan kohta kuusitoista!” (Voisit sanoa kolmetoista, mutta ihan kohta olet kuusitoista) Ja sitten tulee elämäsi paras päivä...
    Tulet kahdenkymmenenyhden vuoden ikään. Jopa sen sanominen on kuin pieni seremonia: Tulet kahdenkymmenenyhden vuoden ikäiseksi. Jess!!!
    Mutta sitten täytät kolmekymmentä. Oho, mitä oikein tapahtui? Ihan kuin olisit hapanta maitoa!  (Hän täytti ja meidän piti heittää hänet pois.)  Enää ei ole hauskaa. Olet vain hapan möykky. Mikä on vinossa? Mikä on muuttunut?
    Tulet kaksikymmentäyksivuotiaaksi, täytät kolmekymmentä vuotta, ja sitten lähestyt neljääkymmentä. (Ohhoh! Painahan jarrua, kaikki on luisumassa käsistä!) Ennen kuin huomaatkaan, saavutat viisikymmentä ja kaikki mistä ikinä unelmoit, on mennyttä. Sitten sinä selviydyt kuusikymppiseksi.
    Olet saavuttanut jo sellaisen vauhdin, että tömähdät seitsemäänkymmeneen! Sen jälkeen elämä onkin jo päivä kerrallaan -meinikiä. Tömähdät jopa keskiviikkoon!
    Pääset kahdeksalle kymmenellesi ja jokainen päivä on täydellinen ympyrä: tömähdät lounasaikaan!  Päivä täyttää 16:30  -  saavutat nukkumaanmenoajan. Eikä se siihen pääty.
    Yhdeksänkymppisenä alat kulkea takaperin;  ”Olin ihan juuri yhdeksänkymmentäkaksi.”  Sitten tapahtuu outoja. Jos sinusta joskus tulee satavuotias, tulet uudelleen lapseksi. ”Olen sata ja puoli!”
    Tulkoon sinusta terve sata ja puolivuotias!

     Näin määritteli eräs herra George Carlin ihmisen elinkaaren.  Siinä voi olla totta toinen puoli.

Nuoruuden ihannointi ei varmaan koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa ole ollut yhtä korostettua kuin nykyisin.  Nuoruudesta pidetään kiinni kynsin hampain.  Vanheneminen kun on rumaa ja likaista nykynuorten mukaan.  Näin kertoi toimittaja Maria Veitola eräässä podcastissaan. Nuoret naiset alkavat jo 28 ikäisinä pistättää botoksia naamaansa ryppyjen ehkäisemiseksi. 

     Kymmenisen vuotta sitten tehdyn tutkimuksen mukaan 45 vuoden ikä sai eniten arvostusta, silloin kun oltiin tehokkaita työyhteisössä. Mitä enemmän ikää tuli, sitä enemmän kunnioitus laski. Nyt näyttää siltä, että arvostus alkaa aleta jo kolmestakympistä.

     Samaisessa tutkimuksessa selvisi, että tuolloin kaksi kolmesta seniorista koki elävänsä elämänsä parasta aikaa. 55 - 80-vuotiaista vastanneista 81 prosenttia oli onnellisia ja 78 prosenttia koki elämänsä olevan aktiivista ja täynnä toimintaa. 51 prosenttia ilmoitti olevansa valmiita tekemään töitä tavalla tai toisella myös eläkeiässä.

     Tänään yleinen käsitys vanhenemisesta on ikävä ja sairauskeskeinen. Kysyttäessä asianomaisilta itseltään, millainen olisi onnellinen vanhuus, vastauksissa korostuvat terveys ja turvallisuus. Onnellisuutta on se, että pystyy liikkumaan ja toimimaan itsenäisesti. Tärkeänä pidetään myös sitä, että saa itse vaikuttaa omaan elämäänsä ja päättää valinnoistaan.  Kaikki kaipaavat vanhuuden hyväksyntää ja siihen paneutumista. Hyväksyntä lisää tietoutta ja sopeutuminen asioihin helpottuu. Yhteinen toive on myös, että päättäjät huomioisivat sen, etteivät kaikki pysty tietokoneella tai kännykällä tekemään niitä asioita, joita he päättävät vanhusten tekevän.

     Moni toivoo, että olisi pari ystävää, joiden kanssa voisi keskustella niitä näitä, ja että olisi naapuri, joka kysäisisi silloin tällöin: ”lähdetkö kanssani kauppaan tai vaikka terassille”.  Silloin tuntisi  itsensä tärkeäksi.

     Onnellisuutta lisää elämän mielekkyys. Se että ihminen vielä vanhanakin kokee itsensä tarpeelliseksi. Erään vanhuustutkijan huomio hoitokodissa kiinnittyi kahteen asukkaaseen, jotka viikkasivat liinavaatteita. He kertoivat ylpeinä saaneensa sen vakiotehtäväkseen.  Jossakin toisessa talossa taas evättiin esimerkiksi toisten asukkaiden auttaminen. Se kuulemma lisäsi henkilökunnan  työmäärää.

Suomen perushoitajaliitto määrittelee onnellisen vanhuuden näin:

     Vanhuksella on oikeus arvokkaaseen elämään, omiin päätöksiin sekä vaikuttaa ja valita, osallistua. Hänellä on oikeus  hyvään hoivaan, hoitoon ja kuntoutukseen, jalkeilla oloon, turvallisuuteen, tulla ymmärretyksi ja kuulluksi, rakastaa ja elää yhdessä sekä hyvään saattohoitoon ja arvokkaaseen kuolemaan.