”Ai mitä mun isi on mulle opettanut? Että mettässä kävellään hiljaa. Että koiria silitetään myötäkarvaan. Että kaiken voi aina korjata myös itse. Että saunassa pitää käydä. Että tietokoneet ja autot on yksiä turhakkeita. Että jos ammut niin tähtäät ensin kunnolla. Että ruokaa syödään reilusti kun sitä on. Että mitään koneita ei saa pelätä. Ja uimaan se opetti mut myös.”
Näin kertoi isästään Lotta, sisareni pojantytär.
Minä isästäni
Tammikuussa 1942 valmistauduttiin Pyhäntaan koululla Nastolassa minun syntymääni. Matkaa Lahteen oli vain viitisentoista kilometriä, mutta sota-ajan vuoksi kotisynnytys katsottiin turvallisemmaksi. Äidin kätilötäti Hanna oli kutsuttu auttamaan synnytyksessä. Isä oli rintamalla, isosisko Ritva Lahdessa koulussa, veljet Risto ja Pekka kotosalla.
Isä sai rintamalle tiedon radiosta, kuten siihen aikaan tapana oli, onniteltiin vastasyntyneestä tyttärestä. Hän joutui viikkokausia odottelemaan, ennen kuin pääsi näkemään minut. Kenttäposti kulki kuitenkin melko joutuisasti.
"Rakas Anni! Kiitos kirjeestä. Olin jo aiemmin aikeissa kirjoittaa sinulle, mutta sitten yht´äkkiä tänne tuli vieraita. Radiossa näet kuulutettiin perheenlisäyksestämme. Hollolan osaston upseerit olivat sen kuulleet ja innostuivat suoraa päätä lähtemään onnitteluille. Olisi mukava päästä sitä nuorinta tytärtä katsomaan, mutta tuskin tässä kuussa ainakaan pääsen."
Lapsuuteni kesät mökillä olivat pitkiä ja ihania. Vedimme isän kanssa uistinta ja koimme pitkää siimaa. Saunapäivinä teimme vastaksia vastapäisellä rannalla kasvavista lehmuksista. Niistä tuli hellempiä kuin kuin koivuista. Soudimme Lammassaareen noutamaan lähdevettä tai kauemmas osuuskauppaan. Ruokimme siilejä ja ihastelimme sisiliskoa, joka paistatteli päivää verannan kaiteella ja siirtyi yöksi isän tyynylle nukkumaan.
Sain isältä suurenmoista apua kasvien keräämisessä, tunnistamisessa ja prässäämisessä. Niitä piti kerätä ainakin sata syksyyn mennessä. Tuskin olisin siitä urakasta edes selvinnyt ilman isää. Yhdessä me ne sitten prässättiinkin.
Sain elää mökillä villinä ja vapaana. Veistelin isän kanssa liiterissä puupalikoista erilaisia esineitä. Kaadoin leppiä tontiltamme, joista rakensin itselleni paalumajan. Yhdestä rungosta veistin totempaalun, johon sidoin serkkutyttöni Maijan ja aloitin intiaanitanssin hänen ympärillään. Äiti tuli vihaisena vapauttamaan tytön. Siitäkään en isältä saanut moitteita, mutta keskustelimme toki asiasta.
Isä kuoli Etelä-Karjalan keskussairaalassa marraskuun 4. päivänä 1957 aasialaisen influenssan jälkiseuraamuksiin 57 vuoden ikäisenä. Minä olin samaan aikaan saman epidemian kourissa yli 40 asteen kuumeessa. Katselin katonrajasta alhaalla sängyssä makaavaa itseäni. Rukoilin ja pyysin Jumalalta, että hän antaisi isän vielä elää. Lupasin tehdä mitä vaan, jotta saisin pitää isäni.
En päässyt saattamaan isää hänen viimeiselle matkalleen keskussairaalasta kohti Nastolaa. Hakalin koulun opettajat ja oppilaat muodostivat kunniakujan Keskussairaalankadulle ruumisauton lähtiessä matkaan.
Minun sydämeni murtui. Olin menettänyt elämäni tärkeimmän ihmisen. Pyöräilin Saimaan kanavalle ja mietin, ajanko sillä samantien kanavaan. Sisälläni kasvoi viha Jumalaa kohtaan, joka ei ollut kuunnellut rukouksiani ja kapina kaikkea kohtaan. En osannut tehdä surutyötä, eikä kukaan osannut auttaa tai neuvoa minua. Ei siihen aikaan. Sen jälkeen olen hypännyt Isä meidän -rukouksessa sanojen Tapahtukoon sinun tahtosi yli.
Olen kiitollinen isälleni siitä, että sain kasvaa turvallisessa ja kannustavassa kodissa, jossa mielipiteitäni kuunneltiin ja epäonnistumisiani ymmärrettiin ja sain vapaasti ilmaista tunteitani sekä valita tieni itsenäiseen aikuiseen elämään.
Lisää kommentti
Kommentit