Toivo ja unelmoi

Teksti: Tiina Suomalainen

Kun Leena Sorvali täytti 80 vuotta tammikuussa 2022, hän piti pippalot. Leenalla ei ollut ennen tapana viettää syntymäpäiviä, mutta tuolloin hän teki poikkeuksen. Hän oli nimittäin joskus keski-iän ohitettuaan rehvastellut, että jos hän elää 80-vuotiaaksi ja on jotenkuten kunnossa, sitten juhlitaan.

    ”Minulla ei olisi oikeastaan ollut varaa järjestää juhlia, sillä eläkkeeni riittää juuri ja juuri päivittäisiin menoihin. Mutta sanani pidin.”

    Mukkulan Kartanolle kokoontui joukko sukulaisia ja ystäviä syömään ja seurustelemaan. Leenan nyt jo edesmennyt miesystävä, jota hän kutsuu ytimekkäästi vain sukunimellä Pesonen, osallistui juhliin paljasjaloin. Hän oli saapunut paikalle nastakengissä, ja Leena oli pyytänyt häntä riisumaan ne, ettei hieno lautalattia naarmuuntuisi.

    ”Pesonen pani tapansa mukaan hanttiin, mutta kun en antanut periksi, hän riisui kapinamielessä sukatkin.”

Pesosen paljaat jalat herättivät muissa juhlavieraissa hilpeyttä ja hämmennystä. Pesonen ei kuitenkaan välittänyt – eikä Leenakaan.

Leena kuvailee, että Pesonen oli sellainen vanha, joka uskalsi. Siksi heillä oli niin hauskaa yhdessä. Leenakin on sen sortin vanha.

    ”Tässä iässä minussa on rohkeutta, jota minulla ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Uskallan tehdä, sanoa, pukeutua. Se on vapauttanut elämääni hurjasti, kun en enää välitä, mitä muut ajattelevat.”

Älä anna periksi

Leena on Lahdessa asuva pitkän linjan kirjoittaja. Hän teki uransa viestinnän eri tehtävissä ja eläkkeelle jäätyään hänellä oli vihdoin aikaa myös omille teksteille. Kirjoja hän on julkaissut 12 Joukossa on myös hiihtäjä Siiri ”Äitee” Rantasen elämäkerta.

    Leena miettii, että rohkeus on ujuttautunut kirjoittamiseenkin.

    ”Minun on päivä päivältä helpompaa tuottaa tekstiä. STekstiitä alkaa vain tulla. Tuntuu, että ei ole minkäänlaisia pidäkkeitä. Se tuottaa suunnatonta mielihyvää.”

    Tuoreimmassa kirjassaan Etukenossa elämän päättymiseen – kahdeksankympin ja kuoleman välissä Leena kertoo siitä, millaista on vanhan ihmisen elämä maailman onnellisimmassa maassa.

    Se ei aina ole niin onnellista.

    ”Ikäsyrjintää ja vähättelyä tapahtuu sitä enemmän, mitä ryppyisemmäksi naama muuttuu.”

Silti Leena ajattelee, että vanheneminen on mitä suurimmassa määrin asennekysymys. Hän korostaa, että jokaisella asialla on valoisa puolensa. Positiivinen ajattelu kuuluu Leenan perusluonteeseen.

    ”Vanhenemiselle ei pidä antaa periksi. Minun ohjeeni on, että vältä vajoamasta vanhuuteen. Vaivoja ja kolotuksia tulee. Niitä vastaan ei voi pullikoida, mutta niiden kanssa voi silti elää hyvää elämää.”

    Leena tietää, mistä puhuu. Hän ei kuulu niihin onnekkaisiin, jotka ovat saaneet pysyä terveenä, vaan  hänellä on sepelvaltimotauti, polyneuropatia, ärtyvän suolen oireyhtymä, levottomat jalat ja selkärangan ahtauma.

    ”Vaivat ja sairaudet pitää vain hyväksyä. Kaikista pahinta on se, että ihmiset valittavat ja nurisevat, mutta eivät tee asioille mitään. Aina voi tehdä jotakin.”

    Ja Leenahan tekee: tiistaisin hänellä on selkäyhdistyksen selkäjumppa, keskiviikkona luustoyhdistyksen kuntosali, torstaina kaupungin kuntosali ja vesijumppa ja perjantaina sydänyhdistyksen kuntosali. Muina päivinä hän käy sauvakävelylenkillä, jos vain sää sallii.

Toivo ja unelmoi

Avioliitossaan tytärtensä isän kanssa Leena koki henkistä ahtautta. Mies eli omintakeisesti, ja Leena piti pystyssä kotia. Heiltä puuttui aito keskusteluyhteys. 1980-luvun lopulla tapahtuneen avioeron jälkeen Leena koki, että hänen rohkeutensa alkoi kasvaa.

    ”Eron jälkeen otin oman tyttönimeni takaisin, ostin oman auton ja perustin oman yrityksen.”

    Leenan toinen liitto sai alkunsa Kosin saarella, jonne hän oli vienyt esikoisensa ylioppilaslahjaksi.

Leena oli miettinyt reissukohteen nuorelle naiselle sopivaksi, mutta kävikin niin, että Leena kohtasi rakkauden. Leena ja Tammisaaresta kotoisin ollut Joe rakastuivat ja olivat yhdessä kuusitoista vuotta, aina Joen kuolemaan asti vuonna 2006.

    ”Se oli hyvä suhde. Me olimme kuin paita ja peppu.”

Oulun yliopistosta eläköityneeseen Pesoseen Leena tutustui nettideittisivuston kautta useita vuosia myöhemmin. Ensivaikutelma oli hätkähdyttävä. Pesosella oli harmaa risuparta, pystyssä harottava tukka ja herttainen hymy, jonka Leena saattoi erottaa syvältä partakarvojen keskeltä.

    ”Pesonen kosikin minua, mutta sanoin suoraan, ettei minulla ole sellaisia tunteita häntä kohtaan. Meistä tuli kuitenkin hyvin läheisiä ystäviä. Vietimme paljon aikaa yhdessä ja autoimme toisiamme. Hän oli tavattoman originelli ja persoonallinen tyyppi.”

    Pesosen kuolema jouluaattona 2023 vei Leenan elämästä taas yhden rakkaan ihmisen.

Vaikka Leena kuvailee itseään sosiaaliseksi erakoksi, joka viihtyy itsensä seurassa vähän liiankin hyvin, hän toivoo, että löytäisi vielä syvällisen ihmissuhteen.

    ”Se voi olla mies tai nainen, nuori tai vanha, mutta ihminen, jonka kanssa keskustella, ulkoilla ja käydä taidenäyttelyissä. Jolle voisi pirauttaa, että tuletko luokseni lounaalle, tai lähdetkö lenkille. Jos sellainen löytyisi, olisi se toiveiden täyttymys.”

    Toivon ylläpito ja unelmoiminen on Leenasta tärkeää vanhanakin.

    ”Se on sitä elämänhalua. Minun luontainen uteliaisuuteni on niin suurta, että haluan edelleen nähdä, mitä elämä tuo tulleessaan.”

Älä häpeä mitään

Leena sanoo, että elämä meni ihan mukavasti, kunnes hän täytti 75 vuotta. Sitten kremppoja alkoi ilmaantua. Ensin kuntosalikaverit alkoivat huomautella, että ”eksää kuule”. Leena olikin ehtinyt jo ihmetellä, miksi ihmiset puhuvat niin hiljaa.

    ”Aluksi häpesin kuulokojettani, koska tuntui, että se on vanhusten juttu. Olin aivan kauhuissani. Pian oivalsin, että tämähän onkin hyvä juttu. Nuoremmalla veljelläni oli kuulokoje lipaston laatikossa. Ei hänen kanssaan voinut keskustella.”

    Leena puuskahtaa, että ihmiset häpeävät vielä vanhanakin aivan turhaan monenmoista, kuten nyt vaikka huonoa kuuloaan, sairauksiaan, tehtyjä ja tekemättömiä asioita tai köyhyyttään. 

    ”Olen saanut palautetta siitä, että kerron liian avoimesti itsestäni ja elämästäni. Haluaisin, että ihmiset avautuisivat eivätkä häpeäisi tai tuntisi turhaa syyllisyyttä, koska se estää elämästä kunnolla.”

    Leena on avoin myös kipeistä asioista, kuten välirikostaan nuoremman tyttärensä kanssa. Tytär ei ole halunnut olla äitinsä ja isosiskonsa kanssa tekemisissä yli kymmeneen vuoteen, eikä Leena tiedä siihen syytä.

    ”Mietin, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä? Olen kokenut epämääräistä syyllisyyttä, vaikka olen yrittänyt kasvattaa  ja kohdella molempia tyttäriäni tasapuolisesti. Toivon, että sopu ehtisi syntyä vielä ennen kuolemaani.”

    Hän haluaisi keskustella tyttärensä kanssa, mutta tytär ei ole siihen valmis. Hän ei voi muuta kuin toivoa. Kirjoittaminen auttaa tässäkin: Leena on parhaillaan kirjoittamassa autofiktiivistä teosta äideistä ja tyttäristä ja sukupolvien ketjusta.

    ”Joku voi kysyä, että mitä tyttäreni sanoo, kun kirjoitan ja puhun aiheesta avoimesti. Minun on kerrottava asiat niin kuin ne itse koen. Avoimuus hälventää myös tabua, joka liittyy rikkoutuneisiin perhesuhteisiin.”

Vaadi arvokasta vanhuutta

Vuosi 2024 oli Leenan elämässä aikamoinen. Hän saattoi kuusi läheistään hautaan ja joutui itse seitsemän kertaa sairaalaan. Sairaalassa hoito oli hyvää, mutta usein Leenasta tuntui, että häntä ei kuunneltu.

    Häneen on myös suhtauduttu kuin hänen päänsä olisi pehmeä. Hänelle on huudettu, häntä on kohdeltu tylysti ja komennettu muistitesteihin vain siksi, että hän kuuli hieman huonosti.

    ”Sillä kerralla tein hoitajasta ja lääkäristä virallisen valituksen koska suivaannuin. Minulle ilmoitettiin myöhemmin, että näiden henkilöiden kanssa on keskusteltu asiasta.”

     Valituksen tekeminen, kun kokee tulleensa huonosti kohdelluksi tai hoidetuksi, on oman tilan ottamista ja itsensä puolustamista. Leena kannustaa pitämään puolia ja taistelemaan arvokkaan vanhuuden puolesta.

    ”Kun aloin vaatia, huomasin, että lääkärit kuuntelivat minua. Minut lähetettiin jopa HUSiin asti tutkimuksiin.”

    Leena on tehnyt edunvalvontasopimuksen sekä hoitotahdon, jonne hän on kirjannut, miten hän toivoo itseään hoidettavan siinä vaiheessa, kun hän ei enää itse pysty ilmaisemaan tahtoaan.

    Hän kannustaa jokaista tekemään hoitotahdon, mieluummin liian aikaisin kuin myöhään.

    ”Ihmisen tunne-elämä jatkuu, vaikka ei pystyisi enää puhumaan. Elämän pitää olla loppuun asti arvokasta.”

Leena ei pelkää kuolemaa, mutta hän pelkää sitä, että hän joutuu sängyn pohjalle käänneltäväksi ja väänneltäväksi.

    ”Pahin pelkoni on, että jään muiden armoille ja minuun suhtaudutaan välinpitämättömästi.”

Tee kivoja asioita

Koska levottomat jalat valvottavat öisin, Leenalla on tapana nukkua niin pitkään kuin nukuttaa niinä päivinä, jolloin hänellä ei ole harrastusta.

    ”Syön aamupuuron ja menen koneelle. Siellä minä sitten istun. Minun on ihan pakotettava itseni pois koneen äärestä.”

    Leena lukee uutiset, selaa somea ja vastailee viesteihin. Hän on hyvin aktiivinen muun muassa Facebookin Positiiviset ajattelijat -ryhmässä, jonka hän perusti, kun kyllästyi jatkuvaan valitukseen ja vihapuheeseen somessa.

    ”Ja sitten minä kirjoitan. Se on minun kokopäivätyöni.”

Elämään tuo iloa ja lohtua myös hoitokoira, mäyräkoira Jallu, jota Leena kuvailee ihastuttavaksi ja itsepäiseksi koirapojaksi. Kun Leenan kuudes oma koira kuoli, hän harkitsi vielä uuden koiran ottamista, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että on siihen liian vanha. Nyt Leena on hoitanut Jallua jo usean vuoden ajan. Aluksi Jallu yritti pomottaa Leenaa. Pikkuhiljaa se alkoi uskoa, että tässä huushollissa määrää Leena.

    ”Mutta vieläkään emme ole päässeet sopuun paikoistamme sängyssä. Jallu on sitä mieltä, että sänky kuuluu sille ja se makaa siinä poikittain.”

    Kun Leena täytti 80 vuotta, hän päätti, että loppuelämän tekemisen pitää olla kivaa.

    ”Muistutan itselleni, että minun ei enää täydy vaan saan tai voin. Eihän kaikki voi tietenkään aina olla kivaa, mutta pyrin siihen. Siivoan vaikka kruunu päässä.”

    Tammikuussa Leena täytti 84 vuotta. Hän on edelleen täynnä intoa ja elinvoimaa.

    Olen yhä hengissä. Jo se on ilon aihe.”