Isoäidin syli

Minulle ei ole suotu lapsenlapsia. Kaihoten kuuntelen ikätovereitani, joista monet  hellivät  jälkikasvuaan jo kolmannessa, jopa neljännessä polvessa. Olen jäänyt paljosta paitsi. Onneksi minulla oli herttainen mummu, joka paitsi hemmotteli osasi myös kuunnella. Hänelle kerroin elämästäni asioita, joista en kertonut kellekään muulle.

    Anoppi ei ottanut koskaan lapsiani syliinsä. Syyksi hän sanoi: Jotta lapsenlapset ”kunnioittaisivat” häntä.  Niin hän sanoi, mutta ei tiennyt, että se saattoikin mennä ihan toisin päin. 

    Isovanhemman ja lapsenlapsen yhteydenpito vaikuttaa myönteisesti molempien hyvinvointiin. Evoluutiopsykologien mukaan läheinen suhde erityisesti isoäitiin vaikuttaa myönteisesti lapsenlapsen selviytymiseen elämässä, ja molempien riski sairastua masennukseen pienenee.

    Tutkimusten mukaan isoäidin syli voi auttaa lasta selviämään rankoistakin tapahtumista elämässä, ja säännöllisesti lapsenlapsiinsa yhteyttä pitävien isovanhempien on todettu elävän pitempään. 

    En usko etäisyyden lisäävän lapsen kunnioitusta isoäitiinsä. Lapselle on tärkeintä isovanhemman hyväksyvä katse ja rauhallinen läsnäolo. Lapsen hyvinvointia vahvistaa tietoisuus siitä, että ympärillä on useita turvallisia aikuisia, useampia kuin yksi kannatteleva perheside.

    Minun äitini oli rakkaudentäyteinen mummi, joka otti lapseni aina lämpimästi vastaan ja hoitoonsa. Hänen elämäänsä lapsenlasten kanssa vietetty aika toi lisää iloa ja merkityksellisyyden tunnetta. Hän halusi myös hoitaa lapsiani heidän syntymästään lähtien.

Osallistuva ja lastenlastensa kanssa aikaa viettävä isovanhempi ei ole tänä päivänä itsestäänselvyys, jos se on sitä koskaan ollutkaan.  Näyttää siltä, että nykyisin on enemmän niitä, joiden isovanhemmat satunnaisesti piipahtelevat lastenlastensa elämässä, kuin niitä, jotka ovat aktiivisesti läsnä. Vaikka kyllä kannattaisi. Jos lapsenlapset eivät vietä aikaa isovanhempien kanssa ollessaan pieniä, eivät he tee sitä aikuisenakaan. Ihmissuhteiden arvon ymmärtäminen tai analyyttinen pohdinta tapahtuu vasta aikuisena.

    Nykyiset isovanhemmat ovat eri sukupolvea. He ovat usein edelleen työelämässä tai vastikään sieltä poistuneita, hyväkuntoisia, aktiivisia ja tottuneita hallitsemaan omaa aikaansa. He matkustavat, harrastavat, tekevät vapaaehtoistyötä ja vaalivat vapauttaan, jota eivät nuorina välttämättä saaneet.

    Isovanhemmat, jotka eivät halua viettää lastenlastensa kanssa aikaa, tuntuvat olevan nykyään yleisiä. Halutaan elää omaa elämää ilman pieniä lapsia tai ehkä voimat ovat niin vähissä, että niistä ei riitä edes lapsenlapsille. Kyse ei ole välinpitämättömyydestä vaan ajankuvasta.

    Kun nykyiset vanhemmat aikanaan itse ovat isovanhempia, palaako mummola vai katoaako se lopullisesti muistoksi?