Kaikki juuret juontuvat äitiin

Kirjallisuus on täynnä kuvauksia myyttisistä äitihahmoista, jotka rakastavat lastaan ehdoitta ja kaikissa olosuhteissa. Loputtomasti jaksavia äitejä, kaikkeen pystyviä, ja äitejä, jotka asettavat aina lapsen edun omansa edelle. Mutta äitejä ei vain rakasteta ja ihannoida, heitä myös vihataan ja halveksitaan.

    Äidin ja tyttären suhde on aina ainutlaatuinen ja usein vaikea.  Äiti on paitsi tyttären ensimmäinen ihmissuhde, myös naisena elämisen malli. Jokainen kantaa äitisuhdetta läpi elämänsä, onpa se ollut millainen tahansa. Edes kuolema ei aina katkaise henkistä napanuoraa. Suhde saattaa muuttua äidin kuoleman jälkeen uudella tavalla läheiseksi tai etäiseksi.

    Kun naisesta tulee äiti, hänen oletetaan automaattisesti osaavan tehtävänsä. Ikään kuin lapsen mukana jostain taivaasta putoaisi taito rakastaa, lohduttaa, kasvattaa ja leipoa  pipareita koulun myyjäisiin. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla äiti.  Lapsi kasvaa varsin hyvin ilman äiti-vauva-joogaa, luomukasvissoseita ja kolmea hienoa harrastusta.

    Nainen voi olla hyvä äiti ilman, että kadottaa itsensä ja omat tarpeensa. Tähän liittyy virheiden tekeminen, osaamattomuus ja rajojen vetäminen oman jaksamisen suojaamiseksi.  Ei äitiys valmiimmaksi tule. Vaikka tekisi parhaansa, tekee kuitenkin jotain väärin. Riittävän hyvä äitiys on tarpeeksi. Silloin äidille jää myös aikaa ja energiaa elää ja iloita lapsen kanssa olemisesta.

    Oikeassa elämässä äiti voi jäädä kauas omasta äiti-ihanteestaan. Joskus perheen sisälläkin voi unohtua, että nainen on äiti ainoastaan suhteessa lapsiinsa, että hänellä on muitakin rooleja. Kenenkään naisen ei pitäisi alistua äitimyytin vangiksi, ryhtyä ”äidiksi” avuttomalle, laiskalle tai narsistiselle puolisolleen.

    Äitiys on moniulotteinen ja henkilökohtainen kokemus. Se on jatkuvaa oppimista, johon kuuluu vahva kiintymys, hoiva, kärsivällisyys ja organisointikyky. Äitiys on prosessi, johon mahtuu suuria tunteita: rakkautta, ylpeyttä, haikeutta ja epävarmuutta. Se voi olla ihanaa, koskettavaa ja raastavaa; vaikeista hetkistä ja tunteista suurimpaan, pyyteettömään rakkauteen.

Äidin ja tyttären keskusteluyhteys on kuin hauraista langoista punottu; pienikin vääränlainen äänensävy saattaa katkaista sen. Äidille voi olla vaikea kertoa epäonnistumisesta, mutta todellisen surun hetkellä äidin olkapää on itseoikeutettu pakopaikka.

    Äidin ja aikuisen tyttären suhteessa olisi tärkeää löytää sekä sopiva läheisyys että sopiva etäisyys. Suhde ei saa olla symbioottinen eikä liian läheinen, vaan kunnioittava ja kummankin erillisyyden tunnistava. Pettynyt, murheellinen ja katkerakin voi olla, mutta toisen syyttely ei vie asioita eteenpäin. Tyttären olisi hyvä yrittää ymmärtää äidin ja suvun naisten henkilöhistoriaa ja niiden vaikutusta paitsi äitiin myös itseensä.

    Vanhemman sukupolven äidit ovat tottuneet osoittamaan rakkauttaan leipomalla ja laittamalla hyvää ruokaa. Lapsuutemme kulttuuriin on ajan tapaan kuulunut se, että lasta rakastetaan enemmän suoritusten kautta kuin juuri sellaisena kuin hän on.  Moni tuttavani on luullut, että hän on maailman ainoa lapsi, joka ei osaa koskettaa äitiään, ja helpottunut kuullessaan, että ilmiö on yleinen.

    Itse olen äitinä tehnyt sen, minkä olen parhaaksi nähnyt ja osannut: hoivannut, lohduttanut, suojellut, kannustanut, kannatellut, tukenut, tuuppinut eteenpäin  -  ja mikä tärkeintä: rakastanut.

    Äiti on merkityksellinen aina. Elävänä tai kuolleena, hyvänä ja huonona.