Etukenossa elämän päättymiseen

Istun junassa neljän hengen loosissa. Olemme matkalla Tohmajärvelle hiihtäjälegenda Siiri Rantasen elämänkerran Äitee tulosten takana julkaisutilaisuuteen. Luen mukaan ottamaani kirjaa. En muista sen nimeä, eihän kaikkea tarvitse muistaakaan.

    Kesken matkan silmissäni hämärtyy, en näe tekstiä, putoan pimeään. Kuulen kuin jostain kaukaa: ”Eiköhän mennä kahville”. Avaan silmäni, olen tokkurassa ja huomaan, että olen laskenut alleni. Kehotan matkakumppaneitani menemään edellä. Horjun junan vessaan siistimään itseäni. Kuulen kuinka oveen koputellaan ja toistetaan nimeäni.

    Selviän siitä päivästä. Tiedotustilaisuudesta, haastatteluista, tapaamisista kuntalaisten kanssa, käynneistä Siirin kotitalolla ja koulumuseossa, paluumatkasta kotiin. Oloni on hutera. Sellainenhan se on ollut jo edellisestä keväästä lähtien. Hengitys takkuaa, keuhkoissa tuntuu kipua kurkunpäätä myöten. Verenpaineet heittelehtivät laidasta laitaan.

    En muista montako kertaa olen käynyt terveyskeskuksessa, joutunut tilaamaan ambulanssin ja jäämään tarkkailtavaksi. Mutta en saa lähetettä tarkempiin tutkimuksiin. Uusi tajuttomuuskohtaus tulee Kangasalassa kuntolomalla luentosalissa. Sitten toinen aamiaispöydässä pari päivää myöhemmin.

    Minua on kierrätetty vuoden päivät perusterveydenhuollon puolella. Sitä seuraa sairaalakierre.  Hoitojen ja lääkkeiden maksukatot paukkuvat. Minut palautetaan takaisin perusterveydenhuoltoon ja jälleen erikoissairaanhoitoon.

    Hoito sairaalassa on hyvää, mutta minusta tuntuu, ettei minua kuunnella. Meitä vanhoja ihmisiä priorisoidaan, ei niin helposti lähetetä erikoissairaanhoitoon kuin nuorempia. Eräs osastonlääkäri sanoo minua kotiuttaessaan:  ”Eihän niitä tajuttomuuskohtauksia ole vielä kovin montaa ollut”. On ollut kuudesti vuoden sisällä. Montakohan niitä olisi pitänyt olla?

    Koen ikäsyrjintää muillakin tahoilla. Varsinkin 80 vuotta täytettyäni. Sitä enemmän mitä ryppyisemmäksi naamani muuttuu. Tuntuu kuin olisin toisen luokan kansalainen. Se on epäreilua. 

Näin aloitan kertomukseni viime vuodesta ja puoli vuotta tästäkin. Se vuosi oli monin tavoin niin poikkeuksellinen, että pidin päiväkirjaa sen tapahtumista, jolloin viikon kuntolomasta tulikin kuukausien pituinen sairasloma ja kuntoni romahti. Mietin, olisinko nyt terveempi, jos olisin päässyt heti oireiden ilmaannuttua tutkittavaksi. En olisi kerryttänyt ruuhkaa terveyskeskuksessa, enkä tarvinnut erikoissairaanhoitoa.  Voisin hyväkuntoisena poistua yhteiskunnasta sitä rasittamatta.

    Samaisen vuoden aikana saatoin kuusi läheistäni haudan poveen tai meren syliin.  Mutta on vanhenemisessa iloakin. Myönteisen utelias elämänasenne, läheiset, ystävät ja hoitokoira Jallu ovat tehneet elämän vielä vanhanakin mielekkääksi.  

Etukenossa elämän päättymiseen on kerroksellinen kertomus tammikuusta 2024 kesäkuuhun 2025. Kerron myös menneistä. Niistä elämäni vaiheista, jotka halusin taltioida omaan ja jälkipolvienkin muistiin, jotta muistan ne silloin, kun en enää muuta muista. Kirjan alaotsikko Kahdeksankympin ja kuoleman välissä saattaa antaa alavireisen ensivaikutelman, mutta kirjan sisältö on valoisa, saamani palautteen mukaan jopa "hengästyttävän vauhdikas".

320-sivuinen Etukenossa elämän päättymiseen on saatavissa kirja- ja verkkokaupoista pehmeäkantisena OVH 21,90, kovakantisena OVH 32,90 (myös E-kirjana) sekä kustantajalta BoD.fi  ja allekirjoittaneelta.