Joka vuosi joulukuun kuudentena päivänä silmäni kostuvat kiitollisuudesta niitä miehiä ja naisia kohtaan, joiden ansiosta saan elää vapaassa maassa. Tunnen myös riittämättömyyttä. Sitä, olenko omalta osaltani tehnyt tarpeeksi.
Synnyin sodan keskellä. Isä oli rintamalla ja sai radiosta kuulla vastasyntyneestä tyttärestä. Meni kolmisen kuukautta ennen kuin hän pääsi näkemään minut.
Neljä kuukautta syntymästäni Mannerheim antoi päiväkäskyssään Suomen äideille yhteisesti omistettuna VAPAUDENRISTIN kehoituksin:
”Olkoon se tuleville sukupolville tunnuskuvana äidin pyhästä kutsumuksesta kasvattaa tämän kansan lapsiin palava vapaudentahto, joka ikuisiksi ajoiksi on turvaava maallemme kalliisti lunastetun itsenäisyyden ja kansallemme sisäisen suuruuden.”
Minunkin äitini sai mitalinsa, ja minä sain kuulla myöhemmin lapsuudessani - leikkimielisesti tai tosissaan sanottuna, että olen isänmaan toivo. Mitä se sitten merkitsikään? Parhaani yritin vaikkei se Lappeenrannan tyttölyseon opettajien mielestä aina siltä näyttänytkään.
Sota-ajasta aivoihini on jäänyt kaksi muistijälkeä. Vaikka olin tuskin kahden vanha - nukuin silloin vielä pinnasängyssä - muistan kuinka äiti herätti minut keskellä yötä, kietoi filttiin ja kantoi perunakellariin, jossa kökötti muitakin ihmisiä odottamassa ilmahälytyksen loppumista.
Sodan kauheus konkretisoitui mieleeni myöhemmin nähdessäni kuvan 7-vuotiaasta Armi Metsäpellosta, joka oli saanut surmansa Helsingin ensimmäisessä pommituksessa. Hänestä tuli kaikkien lapsiuhrien symboli.
Itsenäisyys merkitsee minulle sitä, että voin ajatella, puhua ja kirjoittaa vapaasti omalla äidinkielelläni. Monet itsestään selvyyksinä pitämämme asiat ovat niitä, jotka voivat olla kaikkein arvokkaimpia, ja siksi ne pitää sanoa ääneen yhä uudelleen. Maamme historia toimii muistutuksena siitä, että olemme olleet haastavissa tilanteissa ennenkin, ja olemme varmasti myös tulevaisuudessa.
Vanhempamme opettivat meille lapsille, että elämä on paitsi oikeuksia, niin myös velvollisuuksia ja että vaikeina aikoina pitää vetää yhtä köyttä, ei repiä.
Tänä päivänä ajatukseni ovat Ukrainassa, jossa ihmiset joutuvat kokemaan saman vihollisen aiheuttamaa kauhua ja pelkoa kuin suomalaiset tuolloin.
Tällaisin miettein sytytän tänään kynttilät kiitollisena sotiemme veteraaneille ja lotille.
Lisää kommentti
Kommentit