Psykologinen äidinmurha

Minulla oli hyvät välit tyttäriini, kunnes toinen heistä lähti psykoterapiaan, alkoi syyllistää minua ja katkaisi lopulta kokonaan välimme väittämällä, että olen mustamaalannut häntä.  Väite on järjetön. Omasta mielestäni olin onnistunut luomaan tyttäriini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme olivat mutkattomat. Aluksi yritin epätoivoisesti saada tyttäreen yhteyttä, mutta hän ei vastannut viesteihini.  Sitten annoin -  ystävän kehotuksesta -  armon itselleni.

    Kun viime kesänä luin Hesarista nimettömänä julkaistun esseen ”Se on sinun syytäsi”, aloin ottaa asioista selvää. Esseen kirjoittaneen äidin kokemukset olivat kuin omiani.

    ”Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessiin. Voisi melkein sanoa, että kaikissa psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia”, sanoo erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen. 

     Aloin kyseenalaistaa asioita. Miten paljon aikuisella lapsella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla väistää oman elämänsä vastuusta?  Jouduin särkynein mielin haavoittuneeseen tilaan. Surin ja häpesin, enkä uskaltanut kertoa tapahtuneesta kuin parhaalle ystävälleni.

     Hesarin jutun jälkeen aloin puhua ja kirjoittaa asiasta avoimesti. Useat samanlaiseen tilanteeseen joutuneet äidit ottivat minuun yhteyttä, kyselivät ja kertoivat omista kokemuksistaan. Huomasin, etten ollutkaan yksin suruni ja häpeäni kanssa. Syyllisyyden viitta putosi pois harteiltani ja ymmärsin, että olin tehnyt parhaani niin avioliittoni kuin tyttärieni suhteen.

    En usko, että olen ainoa vanhempi, joka on joutunut miettimään lapsen terapiaprosessin vaikutuksia omaan tunne-elämäänsä. Terapioissa käynti on lisääntynyt viime vuosien aikana räjähdysmäisesti. Vuonna 2024 Kelan kuntoutuspsykoterapiaa sai lähes 66 000 suomalaista. Psykoterapeuteille tulvi asiakkaita, ja terapeutin löytäminen oli välillä työn ja tuskan takana. Sanottiin jopa, että kaikkien olisi hyvä mennä terapiaan. Sittemmin asiakasjonot ovat lyhentyneet, ja puhe terapian huonoista puolista on yleistynyt.

Onko kaikkien äitien kuoltava? Puolustaako kukaan äitiä?

Terapeutin sohvalla äideistä puhutaan joka päivä, lähes jokaisen käynnin yhteydessä. Edellinen sukupolvi, joka on tämän päivän nuoret ja keski-ikäiset aikuiset kasvattanut, on elänyt maailmassa, jossa monet asiat ovat olleet eri tavalla ja kasvatuksestakin on ajateltu toisin.

    Lapsi ei voi nakata omia ongelmiaan äitinsä syyksi. Hän ei ehkä voi antaa kaikkia vääryyksiä anteeksi, mutta häntä voisi auttaa, jos hän miettisi äidin elämänhistoriaa. On turha myös vatvoa menneisyyttä: se mikä tapahtui, ei muuksi muutu. On elettävä tätä päivää ja katsottava eteenpäin.

    Riittävä keskinäinen kunnioitus äidin ja lapsen välillä on tärkeä. Toista osapuolta ei saa kohdella huonosti. Huonoon kohteluun ei ole oikeutta aikuisella lapsellakaan, vaikka hän kokisi, että elämän vaikeudet ovat äidin syytä. Se mikä on mennyt rikki ihmissuhteissa, voi korjaantua vain korjaavissa ihmissuhteissa.

    Kun suhteita kuormittavat katkeruuden tunteet ja käsittelemättömät ristiriidat, terapeutti voi auttaa siinä niin, että sekä äidin että tyttären kokemuksia ja tunteita kuullaan, kumpaakin osapuolta kunnioittaen. Toipumisen tärkein edellytys on turvallisuuden kokemus. Hyvä terapeutti ottaa vastuun hoitoprosessin kokonaisuuden etenemisestä oikeaan suuntaan. Hän ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan auttaa kanssaihmistä löytämään ja oivaltamaan itse. Vaikka välit eivät koskaan palautuisikaan, muodollinen anteeksianto voi olla molemmille tärkeä prosessi, jossa taakasta luovutaan.

    Useimmissa tietooni tulleissa tapauksissa äitiä ei ole kuunneltu, ja hänet on jätetty yksin tuskansa kanssa. Aikuisen lapsen vaikeat tunteet ja syytökset satuttavat äitiä. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen. Jos aikuinen lapsi haluaa ottaa etäisyyttä äitiinsä, hänen pitäisi kertoa siitä loukkaamatta ja syyllistämättä äitiä. Äidille pitää antaa mahdollisuus kertoa oma äidin näkemys.

    Välirikko aikuisen lapsen ja äidin välillä vaikuttaa myös muuhun lähipiiriin. Esimerkiksi lapsenlapsille suhde isoäitiin on arvokas ja tärkeä. Se tuo lapselle turvaa, iloa ja lisää ymmärrystä elämästä yleensä. Isoäidille lapsenlapset ovat suuri rikkaus ja usein hänellä on rakkautta annettavanaan. Tätä ei saisi riistää lapsenlapselta.

    Jos oma aikuinen lapsi ei halua olla tekemisissä tai kohtelee äitiään huonosti, ymmärtävä kirje tai ehdotus keskustelusta ulkopuolisen kanssa saattavat auttaa. Äiti voi kertoa, mikä tuntuu pahalta, ja että hän on aina valmis olemaan tekemisissä, kun lapsi on siihen valmis, ja kun se voi tapahtua rakentavassa hengessä.

    Lasta ei kannata syyttää, arvostella eikä määritellä. Se veisi häntä vain henkisesti kauemmas tai synnyttäisi hänelle tarpeen puolustautua, jolloin ei päästä aidosti rakentamaan yhteyttä ja kertomaan, mitä voisi yhdessä keskinäiseltä suhteelta toivoa.

    Jos aikuinen lapsi jatkuvasti arvostelee ja haukkuu äitiään niin, että hän kokee koko ihmisyytensä määrittyvän tämän kautta, vanhemman on lopetettava sylkykuppina oleminen. Aikuiselle lapselleen voi sanoa, ettei enää suostu kuuntelemaan vähättelyä. Tällöin äidin kannattaa ottaa etäisyyttä ja antaa aikuisen lapsen löytää itse polku elämässään. Välien katkeamisesta voi seurata vaikeaa oloa, surua ja masennuksen tunteita. Silloin äidin on tärkeää pysähtyä oman jaksamisensa äärelle.

Äiti voi hoitaa omia tunteitaan keskustelemalla luotetun läheisen kanssa. Jos hän kohtaa äidin, jolla on saman ikäinen lapsi ja samantapaisia kokemuksia, keskustelu tämän kanssa voi auttaa, kun huomaa, ettei ole yksin surunsa ja häpeänsä kanssa. Vaikeissa tilanteissa pitää hakea ulkopuolista apua. Moni äiti saattaa olla niin ahdistunut tai masentunut, että ajatukset kiertävät kehää. On tärkeää pitää itsestä huolta, etsiä oikeaa tapaa auttaa itseään, etsiä iloa siitä, mistä sitä on tarjolla.

    Kun puhutaan psykologisesta äidinmurhasta, niin en voi olla ihmettelemättä: missä ovat isät? He pääsevät livahtamaan tästäkin kuin koira veräjästä joutumatta syytetyn penkille ja kantamatta omaa vastuutaan lastensa kasvatuksesta. Isät saavat paljon enemmän anteeksi.

    Entä tunnenko minä tulleeni murhatuksi? En murhatuksi, mutta kyllä pois heitetyksi kuin kolhiintuneen kattilan.