Kuolisin mieluummin kuntosalissa kuin vihanneksena vuoteessa

Tänä aamuna heräsin tavallista kovempaan kolotukseen. Ei siitä vielä montaa vuotta ole, kun nauroin sanonnalle: ”Jos joskus herään, eikä mistään kolota, tiedän olevani kuollut”.  Tai kun mummot tavatessaan oikein kilpailivat tarinoilla sairauksistaan ja kolotuksistaan tai mitä lääkäri oli kellekin määrännyt ja mitä sanonut.  Kuta kaameampi tarina, sitä hehkuvampi oli tarinan kertoja ja kuuntelijat suu ammollaan kauhistunein katsein.

    Nyt minua ei enää naurata. Vanhuus ei todellakaan tule yksin. Kolotusten lisäksi näkö ja kuulo ovat heikenneet, jäsenet jäykistyneet, ruoka ei maistu yhtä hyvältä kuin ennen, pissalla pitää käydä monta kertaa yössä ja kodin ulkopuolella pitää aina varmistaa, missä on lähin vessa.

    Seitsemänkymmenenviiden vuoden ikään asti en tuntenut itseäni vanhaksi.  Joitakin ilmiöitä oli tullut, kuten aikaisempaa helpompi hengästyminen. Huomasin myös, etten enää nostellut riittävästi jalkojani. Saatoin kompastua milloin mihinkin puunjuureen tai kiveen.  Toiminnot alkoivat hidastua, tuli pieniä kipuja sinne sun tänne ja selkä painua kumaraan, mistä ystävät kyllä kiitettävästi muistuttivat. Atooppinen ihonikin alkoi huutaa lisää rasvaa.

    Kun kyselin ystäviltäni, milloin he ensi kerran tunsivat vanhentuneensa, Sinikka vastasi:  ”Silloin, kun en enää päässyt hyppäämään hevosen selkään. En tykkää vanhenemisesta, en ollenkaan. Haluaisin olla terve ja hyväkuntoinen, koska minulla on energiaa ja tekemisen intoa.” 

    Reijo vastasi, että niihin aikoihin, kun hän täytti 65 vuotta. Eli silloin kun piti uusia ajokortti, ja sittemmin kortin sai vain viideksi vuodeksi kerrallaan.

    "Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki”, kirjoitti Kaarlo Kramsu runossaan Ilkka. Olemmekin ystävien kesken sopineet, että tavatessamme puhumme vain pari minuuttia vaivoista ja lopun aikaa kaikesta muusta.