Maksalaatikkoa rusinoilla vai ilman

On kaksi muutakin ruokaa, joita lapsena inhosin: silakkalaatikko ja kaurapuuro.  Nämä varhaiskokemukset vaikuttivat niin, että vasta eläkeiässä aloin syödä kaurapuuroa ja sietää silakan makua, mutta maksalaatikkoa en vieläkään.

    Silloin kun Heinosen makkaratehdas oli vielä olemassa, herkuttelin sen valmistamalla maksamakkaralla. Yrityksen lopetettua toimintansa en ole toista niin hyvää löytänyt. Silloin tällöin olen tasokkaassa ravintolassa tilannut naudan maksasta valmistetun runsaalla sipulilla höystetyn pihvin. Se on ollut gurmeeta.

    Nykyisin nautin kaurapuuroa joka aamu ja mieluiten itse tekemäni omenasoseen kanssa. Tällä talvikaudella minun on tyytyminen teollisiin soseisiin, kun en kehnon satovuoden takia saanut riittävästi omppuja. 

    Silakoista on tullut herkkuani kahdella tavalla valmistettuna: purkkiin jalostettuina fileinä tai pihveinä etikkaliemeen kastettuna. Kun aikoinaan toimin Koskisen puunjalostusyhtymän henkilöstölehden toimittajana, firman toimitusjohtajan tytär kertoi miten hänen äitinsä tarjosi aina etikkaliemessä liotettuja silakkapihvejä yhtiön englantilaisille asiakkaille. He olivat ensi kerrasta ihastuneet niihin niin, että toivoivat saavansa samaa herkkua toistamiseen.  Silloin minäkin innostuin kokeilemaan ja jäin koukkuun.

    Silakat ja muut kalat ovat uineet myös joulupöytääni syrjäyttäen kinkun ja perinteiset laatikot. Niiden sijaan tarjosin -  silloin kun vielä sain jouluvieraita -  kalkkunaa ja bataattilaatikkoa. Lapsena inhoamani sillisalaatti muuntautui rosolliksi, joskus uunissa paistetuksikin.  Jälkiruokana nautittiin juustoja ja pipareita, joita sai valmiina kaupasta. Yksinkertaista ja vaivatonta.