Oletko sinä "pilannut" lastesi elämän

Näin joulun alla julkaistu Laura Frimanin kolumni Helsingin Sanomissa riipaisi minua syvältä.  Hän tunnusti kuuluvansa sietämättömään sukupolveen, joka sössi kaiken mennessään terapiaan.

    ”Aloimme vaatia vanhemmiltamme kaikenlaista outoa, kuten tunnetaitoja ja kommunikointia. Listasimme heille kaiken, missä he olivat epäonnistuneet.  Meistä oli tullut neuroottisia tai kovia, epävarmoja tai kyynisiä, pelokkaita tai vältteleviä – tai näitä kaikkia yhtä aikaa. Vanhemmat pöyristyivät: mitä halvattua tämä nyt on?”

    Laura sanoo itseään terapiasukupolven malliesimerkiksi, joka on kököttänyt psykoterapiassa valtaosan aikuisiästään.

    ”Luulin  pitkään, että olin terapiaprosessin päätepisteessä: nähnyt lähisukulaisteni puutteet ja havainnut, mitä jäin vaille. Mutta olin vasta ahdistukseni juurilla. Vasta oman keski-iän kynnyksellä tajuan, että oman henkilöhistorian ja menneisyyden pöyhiminen ja kuopsutus ovat vasta pohjatyötä”, Laura kirjoittaa.

Nyt tullaankin asiaan, joka on enemmän kuin aiheellista esittää koko Lauran edustamalle terapiasukupolvelle:

    Astu sietämättömien vanhempiesi saappaisiin. Mieti, mitä heillä olisi kerrottavana niissä terapeutin nojatuoleissa, joihin he eivät uskalla koskaan istua. Mitä he paljastaisivat lapsuudenkodistaan, vanhempiensa parisuhteesta, aikansa kasvatuksesta?

    Laura kertoo, että hän vältteli tätä vuosia, ellei vuosikymmeniä. Sitten hän kokeili. Yhtäkkiä raivon tilalle tuli ennen kaikkea suru niistä eväistä, joilla vanhemmat ovat pyristelleet elämässä eteenpäin ja hädissään.

Minä olen nähnyt oman äitini surun ja nyt suren itse äitinä. Olen miettinyt, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä?  Olen kokenut epämääräistä syyllisyyttä, vaikka olen yrittänyt kasvattaa ja kohdella molempia lapsiani tasapuolisesti. Olen tehnyt sen, minkä olen osannut ja jaksanut.

    Äidin ja lapsen välistä suhdetta sanotaan maailman tärkeimmäksi, herkimmäksi  ja merkityksellisimmäksi. En usko, että kukaan äiti haluaisi tämän tärkeän suhteen koskaan rikkoutuvan. Epäselvistä asioista pitäisi aina voida keskustella ja yrittää löytää yhteisymmärrys puolin ja toisin. Pahinta on, jos asiasta vaietaan, eikä äiti edes saa tietää, mikä hänen lastaan painaa ja mitä hän on tehnyt lapsensa mielestä väärin. Se on epäreilua äitiä kohtaan, enkä usko, että lapsikaan tuntee oloaan onnelliseksi.

    Lapsen silmin asiat ovat voineet näyttää erilaiselta kuin vanhemman silmin eikä menneistä voi tuomita kumpaakaan. Keskustelun kautta voi rakentua terve tasavertainen ihmissuhde. Sitä ahdistavaan tilanteeseen joutuneena äitinä toivon koko sydämestäni.