Pienelläkin eläkkeellä tulee toimeen, kunhan ei sairasta

Minulla oli nuorena hyvätuloinen työ ja nousujohteinen ura. Lasten ollessa pieniä tuli ongelmia, ja jäin pois kokopäivätyöstä voidakseni antaa heille enemmän aikaani. Tein keikkatöitä freelancerina ja toimin tuntiopettajana.

    Avioliiton rakoillessa tunsin oloni freelancerina taloudellisesti epävarmaksi ja perustin parin kollegan kanssa mainostoimiston. Yritys lähti upeaan nousuun, kunnes sukset menivät ristiin toisen kollegan kanssa. Luovuin osakkuudestani ja perustin yhden naisen viestintätoimiston. Minusta tuli samanaikaisesti yksinyrittäjä ja yksinhuoltaja.

    Myöhemmin selvisi, että entinen yhtiökumppani oli tietämättäni mitätöinyt minun ja muiden osakkaiden yksityiset eläkesopimukset, mutta piti omansa voimassa. Rahat olivat tiukassa, mutta henkinen vapaus antoi voimia. Pystyin elättämään lapseni, mutta en pystynyt maksamaan itselleni kunnon eläkettä.

Talouteni oli tasapainossa jäädessäni eläkkeelle. Elin avoliitossa ja puolitimme asumis- ja muut elinkulut kumppanini kanssa. Elämä oli hyvää kunnes mies sairastui ja kuoli. Jäin yksin koirieni kanssa. Avovaimona en saa leskeneläkettä. Mies kyllä kosi aikanaan, mutta ei tullut mentyä vihille – ehkä saamattomuuttamme.

    Myytyäni omakotitalomme muutin kerrostaloon. Eläkkeeni riitti nipin napin normaalimenoihin. Olin velaton ja rahaa jäi pikkuisen säästöönkin. Jos tuli jokin isompi menoerä, piti turvautua säästöihin. Sitten taloyhtiössä tehtiin käyttövesiputkiston remontti, mittava julkisivuremontti, laaja linjasaneeraus ja hissiremontti. Ne veivät minut köyhyysrajalle. Eläkkeiden taitetun indeksin ja kohonneiden hintojen takia eläketulojen ostovoima supistuu supistumistaan. Myös kalliit lääkkeet ovat pieneläkeläiselle joskus tekemätön paikka.

    Eläkkeeni pienuuteen on muitakin syitä kuin saamatta jäänyt leskeneläke. 1960 -luvulla alle 24-vuotiaan ansiotuloista ei kertynyt lainkaan eläkettä, ja naimattomia rangaistiin vanhanpiian ja -pojan verolla vuoteen 1975 saakka. Eläkettä ei kertynyt myöskään freelancer-töistäni. Syynä oli työsuhteiden kesto, joka jäi usein kerrallaan alle kuukauden mittaiseksi. Tietotekniikoiden myllätessä viestintäalaa jäin 58 vuoden ikäisenä ’putkeen’ eli ansiosidonnaiselle päivärahalle.

    Olen väliinputoaja. Yksineläjänä maksan vuodessa satoja euroja enemmän kuin kahden tulonsaajan talouksissa elävät. Myös yksineläjän kotitalousvähennys ja muut tulonsirrot ovat vähäisemmät kuin kahden hengen talouksissa.

Yksin jäätyäni aloitin jonkinlaisen henkis-taloudellisen kuolinsiivouksen eli kulujen sovittamisen niukkeneviin eläketulohin. Vuoden alussa tulevat ja erääntyvät kaikki mahdolliset jäsen- ja harrastuslaskut. Vaikka ne yksittäisinä ovatkin kohtuullisen pieniä, niistä kertyy kerralla maksettavaksi kohtuuttoman suuri menoerä.  Lopetin sellaisten järjestöjen jäsenmaksujen maksamisen, joiden toimintaan en ollut pitkään aikaan aktiivisesti osallistunut.

    Irtisanoin kaupalliset tv-kanavat, muutin Helsingin Sanomien paperisen tilauksen digiversioksi enkä tilaa enää lainkaan aikakauslehtiä. Opettelin sanomaan ei pyyntöihin, jotka eivät toisi tosiasiallista iloa sen enempää pyytäjälle kuin itsellenikään. Kun vilkaisin vaatekaappiini, huomasin sen pursuavan asuja, joita en ollut käyttänyt vuosikausiin. Osan myin kirppareilla ja netissä, osan lahjoitin hyväntekeväisyysjärjestöille.

    Shoppailun lopetin tykkänään, ja olen sittemmin ostanut käytettynä sen minkä tarvitsen. Autosta luovuin ajettuani kolarin. Siitä tulikin iso säästö, kun pois jäivät autotallin vuokra, renkaiden vaihdot ja säilytykset sekä huolto- ja korjauskulut. Auton poisjäänti helpotti myös henkisesti opittuani käyttämään julkisia liikennevälineitä. Oli monta huolehdittavaa asiaa vähemmän.